Keynesiläisittäin ja Pohjoismaisen hyvinvoinvaltiomallin mukaan työ on kansalaisten ensisijainen keino rahoittaa elinkustannukset. Miten toimia sitten, jos työtä ei olekaan? Miten ajatella työn taloudellisesta merkityksestä? Miten motivoida itsensä paremmin työhön? Miten löytää työpaikka ja mitä siinä on huomioitava?
Vailla työpaikkaa on moni aikuinen Suomen kansalainen vastoin tahtoaan, mutta on myös pieni joukko ihmisiä, jotka eivät näe itsensä elättämistä työllä ensisijaisen tärkeänä kysymyksenä. Työttömänä ei kai voi kuin toivoa parempaa elintasoa, jos ei ole sitten sopeutunut liiankin hyvin peruspäivärahaelämään. On olemassa myös muita rajoitteita kuin työttömän ja työnantajan kohtaamisongelma, jos puhutaan kurjista työllisyysnäkymistä. Alakohtaisia eroja työmarkkinoilla on varmasti, sillä joillakin aloilla vastavalmistuneet ammattilaiset melkein revitään töihin kun taas jollakin toisella alalla koetetaan kai päästä viimeisistäkin työntekijöistä eroon. On olemassa myös kansantaloudellinen näkökulma globaalissa markkinataloudessa, koska Suomen talousalueeseen vaikuttaa paljon myös globaali markkinatalous ja sen lait.
Työn taloudellinen merkitys on suuri, mutta jos olet oikealla alalla, niin keskiluokan ansiotasosta suurempi ansio kertoo mielestäni jo jostain muusta kuin motivoituneesta työntekijästä. Alalleen omistautuvia työntekijöitä kai suurin osa työnantajista haluaa ja silloin ei voi painottaa liiaksi työnantajan palkanmaksukykyä, koska silloin on jo avattu tie kohti loputonta ahneutta. Tietenkään ei pidä hinnoitella itseään mielellään alakanttiin, koska silloinhan kaatuisi muiden menetellessä samoin koko työsopimusjärjestelmä, mikä taas on pitkän ay-politiikan tulosta. Palkka on tärkeä osa, mutta saatat olla sitä motivoituneempi työntekijä mitä pienempi merkitys palkalla on keskiansiotason jälkeen. Eräs näkemys palkkaa kohtaan on, että se on keino rahoittaa vapaa-aika, joka on kieltämättä ihan kiva ajatus, mutta se kertoo myös sen, että kyseisen ajatuslogiikan tyyppi ei ole työlleen täysin omistautuva tyyppi. Tosin luulen että merkittävästi suurin osa suomalaisista ei tule ikinä löytymään sellaista työpaikkaa, jossa tuntee olonsa kotoisaksi vuosikymmenten ajan, jos työnantaja ylipäätään jaksaa seurata edes työlleen omistautuvaakaan työntekijää vuosikymmeniä.
Motivaatiossa keskeistä on mielestäni se, että hakeutuu sellaisiin töihin tai ensiksi koulutukseen, joka tuntuu realistisen tiedon valossa omimmalta alalta. Palkka on tosiaan huono motivointikeino monille keskitason ansioiden jälkeen, mutta töitä jaksat painaa ja pitkään, mikäli työyhteisö on toimiva ja tehtävänkuvasi sopiva unohtamatta mahdollisuutta kehittyä työelämässä.
Viimeinen alussa esittämäni kysymys on ehkä vaikein kaikille työtä vailla oleville: miten löytää työpaikka ja mitä siinä on huomioitavaa? Avoimen työpaikan kohtalon ratkaisee melkein aina pärstäkerroin, joka tarkoittaa siis tässä yhteydessä lähinnä henkilön vuorovaikutustaitoja, jos työpaikka ei ole sitten todellakin rautaista asiantuntijuutta kysyvä. Veikkaan, että jotkut rekrytoijat karsastavat näennäisesti ylipäteviä työnhakijoita, vaikka he pääsääntöisesti ovatkin kovia puurtajia. Jotkut työantajat taas tuntevat rekrytoinnin merkityksen ilmeisesti siinä, että he haluavat palkata taloon kehityskykyisiä ja -haluisia työntekijöitä. Voisikin kysyä työnantajalta tai rekrytoijalta, että mikä on ylipätään heidän tarkoituksensa, jos rekrytoinnissa syrjitään parhaita tyyppejä painottamalla valintakriteerit täysin fiktiivisiin oletuksiin eli lähinnä tuohon pärstäkertoimeen. Tosin ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita ei tule milloinkaan työhaastattelutilanteessakaan väheksyä.
Annetaan kaikenlaisille kansalaisille mahdollisuus yrittää, jota voisi edesauttaa pätevämpi työllisyyspolitiikka ja koulutuspolitiikka, joten huomio työministeri Lauri Ihalainen (SDP) ja opetusministeri Jukka Gustafsson (SDP); näyttäkää mistä demarit on tehty!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti